Eräässä lehdessä oli saattohoitoa käsittelevä juttu jonka mukaan viimeisinä elinviikkoina kun ihminen on listannut kaikki ne asiat eletystä elämästä jotka kadutti, nousi ykköseksi se että oli elänyt liikaa toisten elämää, ei omannäköistä.

Tuo pysäyttävä juttu tuli mieleeni tämän oman blogini synnytystuskissa. Pitäisikö tämä oma ainutlaatuinen työ- ja yksityiselämä jakaa bittiavaruudessa päivä päivältä esim. facebookissa tai blogissa? Otanko taakakseni olla koko ajan hereillä ja päivittää viimeisetkin verho-ostokset ja sisustusliikebongaukset sillä ajatuksella, että joku täysin tuntematon henkilö saattaisi olla kiinnostunut niistä ja kenties saada hyötyä? Vai elänkö senkin ajan toisten kanssa tuntien heidän läsnäolonsa, ihon ja hengityksen.

Tuntuu että nämä muutamat rivit näillä profiili- ja blogisivustoilla ovat jo nyt avanneet väylän ihoni alle, josta en tiedä onko se hyvä vai huono tunne. Mitä kerron ja mitä jätän kertomatta. Toivon saavani siihen vastauksen tulevina viikkoina.

TOISAALTA

huomaan itsessäni lapsellista innostusta mennä katsomaan omaa profiiliani, josko joku olisi käynyt kommentoimassa. Ja jos on, tuntuu hyvältä, erittäin hyvältä!

Vinkkiosuus:

Viikonlopuksi teen ruoaksi "litistettyjä perunoita", sain ohjeen kun menin etsimään tätä tehtävää varten blogeja ja eksyin sisustus- ja puutarhablogeista ruoanlaittosivustoille ja kuinka ollakaan jonkun intoihmisen kokkailupalstalle jossa kuva kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Tuskin löydän sivustoja enää ikinä, mutta iski ajatus että josko tässä bittiavaruudessa olisi sittenkin jotain hyvääkin, tässä pienten arkisten asioiden jakamisessa toisten kanssa. Elämä on - nyt, tehdään siitä yhdessä kelvollista!